Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän

Tänään aamu alkoi sillä, että katoin peiliin ja purskahdin itkuun kun vihasin niin paljon sitä hahmoo, joka sieltä katto takasin. Koko päivä on kulunu satunnaisten itkukohtauksien lomassa, kun oon vaikka sattunu vilkaseen peiliin tai mieleen on juolahtanu ajatus siitä, miten kivaa ois jos mulla todettais syöpä, joka on niin pitkälle edenny ettei mua vois enää pelastaa. Eniten hajotti se, etten voinu mitenkään viillellä kun lähen riparille isoseks ens tiistaina ja vanhat arvet aiheuttaa varmasti jo ihan tarpeeks hämmennystä pikkusissa, en tarvii tuoreita siihen päälle kiitos vaan. Illalla oli pakko mennä salille, muuten oisin ruvennu rikkoon peilejä kun vihani peilikuvaa kohtaan ois kasvanu niin isoks. Rääkkäsin itteni absoluuttiseen hengästymisen maksimipisteeseen ja sen ohi hokien itelleni etten mää oo tarpeeks hyvä tällasena kun oon. Nyt on kylläkin vaan paskempi fiilis, yleensä salilla käynti auttaa.