Toisaalta olin aivan helvetin kateellinen Hazelille ja Augustille. Niiden sairaus tappo ne. Niitten ei tarvinu taistella vastaan. Mun sairaus ei tapa mua vaan pakottaa mut tappamaan itteni. Hazel ja Guz sai sen, mitä mää oon toivonu viimeiset neljä vuotta. Kuolla. Ja vieläpä tekemättä mitään asian eteen.
Toisaalta taas koin huonoo omatuntoo. Maailma on täynnä noita ihmisiä, jotka on kuolemassa. Joilla ei oo enää jäljellä muuta kuin odottaa kuolemaa. Jotka ei saa valita.
Mää oon terve (no jos ei lasketa masennusta), saan elää. Eikö mun pitäs elää täysillä ja nauttia, kun kerran saan? Niittenkin edestä, joille sitä tilaisuutta ei suoda?
Koita tässä nyt päästä johonki johtopäätökseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti